perjantai 9. syyskuuta 2011

Nokin nukketarinointia ~ 2 tarinaa samassa

Heissan lukijat! :--D Teitä on tullut kaksi lisää, kiitos hirmuisesti siitä. On piristävää saada kaksi uutta lukijaa, kun vähään aikaa ei ole lisää tullut. Teitä on jo 30! :o Se tarkoittaa sitä, että piakkoin tulee juhlapostaus. Annan sen suhteen vapaatkädet nukeilleni. Jaaritellakseni lisää niin kerronpa, että kuten otsikosta voi jälleen päätellä tässä tulee nyt kaksi tarinaa, jotka olen Pullipsuomessa aiemmin julkaissut. Toinen kertoo ajalta, jolloin Alec etsi Coraa ja toinen kertoo Silvan "sivupersoonan" ajatuksia nyt.
PS. Olen menossa ulkomaille joskus vielä tän vuoden puolella ja sieltä saattaa mukaan tarttua uusi nukkeloinen. >8D
PPS. Juhlapostauksen lisäksi luvassa on ennen julkaisemattomia kuvia.


Silvan sivupersoonan ajatuksia:

Herätessäni kuopasta, josta Alec löysi minut myöhemmin pikkusiskonsa kanssa oloni oli hyvin hutera. En tajunnut edes miettiä sellaisia seikkoja kuin kuka olen tai mitä teen siellä. Ensimmäinen ajatukseni oli, että on pakko päästä pois. Se oli tietenkin mahdotonta, koska "vankilani" seinät olivat sileää laattaa. Katsoessani ylös saatoin nähdä taivaan ja auringon. Tunsin tuulen ihollani ja vähitellen tietty tajusin, että olin ulkona. En ollut vaipunut ameeban tasolle, vaikka pääni löikin ja lyö edelleen tyhjää siitä mitä oli tapahtunut ennenkuin heräsin kuopassa. Kellon ajasta ei ollut tietoakaan. Saatoin vain katsella taivaalle ja arvioida auringon,hämärtymisen ja lämpötilan suhteen kellonaikoja.
Nälkä alkoi tulla vähitellen, muttei "vankilassani" edes ollut kasveja tai marjoja joita olisin saattanut epätoivoisimmassa tilassa syödä. Koska en syönyt voimani ehtyivät enkä voinut kävellä. Niinpä vain istuin,nukuin ja odotin.

En osaa sanoa kuinka kauan olin ollut tajuttomana kuopassa ennen kuin heräsin. Ehkä tunteja, minuutteja, päiviä? Alec kertoi myöhemmin minun olleen kadoksissa lähes viikon. Hiukseni olivat kuulemma erilaiset lähtiessäni viimeksi heidän luotaan, joten kai olin tajuissani käynyt kampaajalla tai jotakin? Tai no "Silva" oli käynyt. Enhän minä ole hän, ainakaan mieleltäni. Enkä juuri pidä hänen vaatteistaankaan, hassua, että minä olen kuitenkin taidan olla hän. Halusin tai en. Alec ja Lana sanovat minun olevan Silvan sivupersoona. Se Alecin pikkusisko, jonka nimeä en muista ei sano asiaan mitään, se vaan itkee, kun näkee minut. Tietääkseni sivupersoonat ovat luonteeltaan ja tyyliltään päinvastaisia kuin heidän "oikea persoonansa", usein sivupersoonat tietävät olevansa jokin toinen henkilö. Outoa, että muistan tälläisiä juttuja ja muistan miten syödään ja kuka on Ruotsin kuningas, mutten muista viime päivistä tai itsestäni mitään. Kaikki toivovat Silvan "palaavan", mutta kuinka voisin vain lakata olemasta? Jos niin käy niin tulenko takaisin joskus? Onko se "oikea-Silva" sitten minun sivupersoonani? Olemmeko toistemme vaivoina lopun elämäämme? Ennen kaikkea miksi h*t*ss* on näin? Mitä minun pitäisi tehdä? Elää omana itsenäni? 

Teeskennellä Silvaa? Koittaa saada se oikea Silva takaisin?
 Ok, sitä en kyllä halua. En taida saada näihin vastauksia. 


Alecin ajatuksia:



Olin jo liian kauan miettinyt sisareni kohtaloa. Kuinka olin jättänyt hänet orpokotiin? Parempi tosin siellä oli 5-vuotiaan olla kuin vanhempien hakattavana tai heidän hylkäämänään.

Olin itse ollut ahdistunut orpokodissa. Samalla tavalla kuin kotikaupungissamme Tenstassa. En halunnut edes ajatella lapsuuttani siinä paikassa, joten ehkä oli ollut vain hyvä, että minut ja Corinna oli löydetty yksin kotoamme ja viety orpokotiin. Siltä alueelta olisi kyllä pitänyt viedä monta muutakin lasta. Ehkei vain uskallettu, sillä suurimmanosan vanhemmat olivat sekaisin, kuten minun ja Corinnan isäkin on. Siihen aikaan hän oli juuri ansainnut itselleen useat elinkautiset, joita istuu yhä ja luultavasti lopunikäänsä. Äidin tiesin olevan pysyvästi poissa eikä minulla nyt viiden vuoden jälkeen ole syytä epäillä sitä.

Matkustettuani noin vuoden päädyin Intiaan. Siellä elin kolme vuotta onnellista elämää, sillä minut pelasti orjakaupalta hyvin rikas ja silloin samanikäinen 15-vuotias Hakim eli 'nuori prinssi' kuten paikalliset häntä leikillään kutsuivat. Joka vuosi Intiassa sytytin kynttilän 1.10 ja kuiskasin Corinnalle syntymäpäivä toivotukset. Aina vain toivoen, että Corinna oli sopeutunut orpokotiin ja eli iloisena.

Tänä vuonna, kun Corinnan on määrä täyttää 11-vuotta syyllisyys alkoi painaa minua liikaakin. Hakim maksoi matkani ja matkustin lentokoneella kotimaahani Ruotsiin. Etsin orpokodin käsiini toivoen, että se olisi yhä olemassa. Löydettyäni paikan sain kuulla, ettei pikkusisartani enää hoidettu siellä.
Silloin aloin kysellä ihmisiltä näköhavaintoja pienestä punatukkaisesta tytöstä. Sen kaltaisia lapsia oli varmasti tuhansia, mutta jäljet johtivat Suomeen. Etsin suhteillani tietoja ja sainkin selville kenen luona Corinna asui nykyään.
Vaihdoin Hakimin antamat rahat paikalliseksi valuutaksi ja etsin itselleni asunnon. Lähetin kirjeen, jossa kerroin saapuvani pian. Sen totisesti aion tehdä ja otan Corinnan takaisin. 



Myönnän tästä tuli pitkä. Kiitos kaikille, jotka jaksoivat lukea.
Extrana sisaruskuva:



Noki-chan & nukkelapset.

3 kommenttia:

Doll♥Lover kirjoitti...

Vau O_O
Oot tosi taitava kirjottaja !!

Miku_6 kirjoitti...

Hienoja tarinoita ! Pidin erityisesti jälkimmäisestä.

Noki-chan kirjoitti...

Kiitos molemmille. :)