maanantai 29. huhtikuuta 2013

KT: Olen onnellinen, mitä sä luulit?

Hei kaikki! :) Tämän kuvatarinan piti ilmestyä ajat sitten, mutta kiireitä ilmaantui jälleen. Seuraavassa  taas kestää, sillä pian lähden lomalle. 10.5 on kulunut kaksi vuotta siitä, kun Silva saapui. Vai pitäisikö sanoa Laney Lorna? Toivottavasti kuitenkin tykkäätte. Tarina Alecin näkökulmasta.

Musta tuntuu, että mä otin Silvan poismenon kaikkein raskaiten. Kai se oli ihan ymmärrettävääkin. Olinhan mä saanut tietää, että mun vaimoa ei tavallaan koskaan ollutkaan. Niin, edes meidän avioliitto ei ollut virallinen.
Ilja tietty järkytty. Se tuntu surevan eniten sitä, että ei tuntenu sisartaan kauaa. 
Mua surettaa se, ettei Iljalla oo enää sellasta "tosi naisellisen" naisen mallia. Ellei sitte Cathy.
Mä sain sen kuvan, ettei Corinna ees kunnolla tajunnu koko uutista. Oon kyllä kuullu sen kertovan huoliaan aiheesta Konnaselle. Corinna menetti Silvan lisäks myös ystävän, Poppyn.
Erlien kuultua uutisesta se ei reagoinu oikeen mitenkään. Totes vaan tyynesti, että Silva olikin erilainen ihan pienenä. Yhtenä päivänä yllätin sen yläkerrasta itkemästä. Se tais kuulla mun askeleet, koska se jähmetty paikoilleen ja itku lakkas. En mä mennyt lohduttamaan. Kaikista ihmisistä vähiten Erlie kaipaa sääliä.
Siitä huolimatta et Silva ei koskaan ollu Hakimin suosiossa nii juttu veti Hakiminkin hiljaseks. Ei tää kellekään meistä oo ollut helppoa.
Erlie, Hakim, minä, Ilja ja Corinna keskusteltiin useesti tilanteesta. Pidettiin jonkinlaisia kokouksia. Ilman Laney Lornaa tosin. Oishan se ollut outoa, kun me tavallaan puhuttiin siitä.
Sotkua soppaan lisäs myös se, ettei meitä ollu enää kuus. Nyt meitä oli seittemän. Mua huoletti Victorian tilanne. Se oli menettäny äidin. Melkei heti syntymänsä jälkeen. Enkä mä todellakaan tulis olemaan hyvä isä. Ei mun omakaan isä ollut.
Kun en halunnu puhua kellekään turvaudun usein päiväkirjaani. Pitkästä aikaa. Jotenkin aika tuntu pysähtyvän meiän kaikkien elämässä Silvan kadottua pysyvästi. "Tulevaisuus" tuntu nyt niin oudolta käsitteeltä, mutta mun oli pakko miettiä sitä.
Välillä mä juttelin siskoni kanssa. Mua pelotti, että nyt piti taas ottaa se vastuullisen aikuisen rooli. Mä olin niin huono siinä ja Corinna selvästi tartti tukea.
Mä pidin kokouksen myös Laney Lornan kanssa. Se oli tavallaan viimenen niitti, joka vahvisti mun päätöksen. LL kehotti vielä harkitsemaan, mutta ei mun tarvinnut.
Niinpä mä pakkasin tärkeimmät tavarat Iljalta saamaani reppuun ja kelasin vielä kaikkea päässäni. En tosiaankaan tiennyt oliko tää nyt se oikea ratkaisu, mutta kuten sanottu en enää tarvinnut miettimis aikaa.
Kyllä mä kerran meinasin jäädä. Se oli sillon, kun Corinna halas mua hyvästiksi.
C:"Heippa veli. Pidä itestäs huolta."
Enkä mä voinut tehdä muuta kuin halata sitä.
Kaikki näytti jotenkin niin heikoilta hyvästien hetkellä. Ilja pyyhki silmäkulmiaan. LL kehotti lähettämään postikortteja. Cora vain seisoi ja jopa Erlie oli hieman haikean oloinen. Ja pieni Victoria. Mun tyttäreni Victoria Montoya Carpenter, se hymyili tyytyväisenä tajuamatta mitään.
Ehkä te mietitte nyt millanen isä oikeen jättää tyttärensä? Millanen veli siskonsa? Mutta niin mä vain tein. Mä opin vihdoin hyväksymään, että oon luuseriluonne. Ikuinen pakenija ja, vaikka mitä lupaisin nii ei se muutu. Tottakai mulla on Silvaa ikävä. Kestää varmasti kauan, että tästä tilanteesta toipuu, jos ollenkaan. Mä en vain voinut jäädä kotiini. Kyllä ne naisporukalla pärjää, niin mä ainakin toivon. Lähetän postikortteja ja menen joskus käymään. Ehkä te miettitte myös, että mitä nyt? Täähän oli Silvan tarina, ei mun tai meidän muiden. Mutta saa nähdä miten käy. 
Kuten varmaan päättelitte mä lähdin Hakimin kanssa. Me toteutetaan meiän yhteinen unelma. Se, joka oli olemassa jo ennenkuin elämä heitti kapuloita rattaisiin. Me nimittäin kierretään maailmaa. Oon mä jo sitä nähnyt, mutta Hakimin kanssa se on eri asia. Silva tulee aina olemaan mun sydämessä. Mä oon kuitenkin miettinyt, että tän oli tarkoitus mennä just näin. Enhän mä muuten olisi nyt tässä. 
Ja nimenomaan tähän mä nyt kuulun. Auringon alle, Hakimin kanssa. Just tää tuntuu hyvältä ja just nyt mä olen onnellinen. 

Kiitos vielä ihanista kommenteista viime postaukseen. Ne piristävät aina. Jollain tapaa katson tämän tarinani nyt "loppuvan". Sehän oli Silvan juttu ja se siitä. Älkää kuitenkaan huoliko, EN lopeta. Tulen vielä kertomaan Carpenterin naisten ja reissuun lähteneen kaksikkomme elämästä. 
     Syy miksi olen bloggailua vähentänyt on yksinkertaisesti kiire. Kesän myötä tilanne varmaan paranee jos ideoita tulee lisää ja aikaa. Tämä on nyt jonkinlainen "kiitos -ja selityspuhe" teille kaikille ihanille lukijoille. Vaikka kommenttien määrä ei ole huima niin kiitos teille kaikille, jotka niitä jätätte ja olette jättäneet! (: Lisää voisi toki olla, mutta olen tilanteeseen tyytyväinen. En kuitenkaan ryhdy sille "700 kommenttia niin postaan seuraavan kerran." -linjalle. (Ja en tällä tarkoita henkilökohtaisesti ketään.) Kuten varmaan on huomattu en enää paljoa edes lue muiden blogeja paitsi muutamia. Enkä ole miiteissäkään käynyt. Suurimpana syynä varmaan, että sielläkin on meininki muuttunut siitä mitä se oli kaksi vuotta sitten nukkeilun aloittaessani. Saa nähdä tunnistaisiko kukaan enää minua. :-D No ehkä joskus. 
Hyvää vappua! Pitäkää kivaa! :)

Noki-chan & nuket

PS. Muistakaas, että koulu (=kiire) jatkuu vielä ja olen kohta lomallakin, joten postaaminen kestää.

torstai 4. huhtikuuta 2013

KT: Yksi ja ainoa

Heipähei! Pidempi kuvatarina luvassa tälläkertaa. :) Tässä osassa on kulunut vähän aikaa viime osasta. Mitään ihmeempiä alkusanoja en nyt keksi. Nauttikaa tarinasta!
Varoitus! Luvassa kiroilua & kuhertelua. Myös muuta mistä ehkä olisi aihetta varoittaa. Kuitenkin spoilaisi juonta, joten jätän sen tekemättä. :D

Vauva-arki oli pyörähtänyt mainiosti alkuun. Terve pikkuinen vanhempineen oli päässyt palaamaan kotiin jo jonkin aikaa sitten. 
Victoria Montoya Carpenter oli tuoreiden vanhempiensa silmäterä.
Ja myös hänen tätejensä. Cora sai jo pidellä tyttöä sylissään. Erlie oli sanonut alkavansa puhua lapselle jo nyt latinaa ja esperantoa, jotta vauvasta tulisi sivistynyt. Iljalle oli luvattu muutama lapsenvahti vuoro.
Sellainen oli esimerkiksi tänään. Vanhemmat halusivat viettää hieman laatuaikaa keskenään.
A:"Noin. Nyt ovi on kiinni ja Victoria on muitten hoivissa. Täällä ollaan vaan me kaksi."
S:"Ja Konnanen. Mutta oletko varma, että tämä on hyvä ajatus?"
A:"Tietty. Nyt me nautitaan kahdenkeskeisestä ajasta. Sitä ennen sä kyllä rentoudut ja keskityt näyttämään yhtä kauniilta, kun aina."
S:"Hyvä on, mutta.."
S:"..en kylläkään tunne itseäni kauniiksi juuri nyt. Toivoin, että synnytyksessä lähtisi enemmän raskauskiloja."
A:"Turha tollasia miettiä. Sä oot kaikkein kaunein nainen mulle."
S:"Voi Alec! Olet niin ihana."
A:"Kyllä kuule säkin oot."
S:"Haluaisitko olla yhtä ihana tuolla yläkerrassa?"
A:"Mikäs siinä."

Ylhäällä:
S:"Ihme, että jaksat vielä kantaa minut."
A:"Ethän sä paljoa mitään paina."


Yht'äkkiä Silva nousee ylös parkaisten.
S:"Oh! Minun pääni!"
A:"Anteeks! Teinks mä jotain? Sori!"
S:"E-ei, et.. Kaikki on ihan..uh..hyvin."*ottaa tukea seinästä lyyhistyessään*
A:"Ootko varma? Ei toi meinaa siltä näytä."
S:"Kyllä...Aiaiaiaiai..pääni.."
A:"Saiks sä migreenin? Hei, oikeesti? Mikä on?"
S: *Pysyy hiljaa kivusta huolimatta.*
A:"Okei, nyt mua pelottaa. Ei sulle ennen oo näin käyny. Mä haen Erlien Iljalta, pärjääksä?"
S:"Ei, odota Alec! Kaikki on ihan..uh..hyvin."
A:"...No jos sä niin sanot."
S:"Kuule Alec.. Kiitos kaikesta. Kiitos, että välitit."
A:"Häh? Mä en ymmärrä."
S:"Shh. Sanoit rakastavasi, vaikket olisi tarkoittanutkaan. Kiitos. Kiitos ihan oikeasti."
A:"Silva, mitä h*ttoa sä hourit?"
S:"Minä rakastan sinua. Teitä kaikkia."
A:"Silva? Silva, mitä h*mm*tt**!? SILVA?!!!"
A:"Okei. Nyt mua ei naurata. Jos tää oli joku myöhästyny aprillipila niin onnistuit. Lopeta jo, mua pelottaa."*itkee*

Vähän ajan kuluttua:
A:"....Silva..? Jes! Mä tiesin, että tää on vaa joku surkee vitsi!!"*nauraa helpottuneena*
"Shh. Rauhoitu, Alec. Ikävä sanoa näin, mutta Silva on poissa."
"Tää varmaan on hyvin vaikea ymmärtää ja miten ikinä sä tuletkaan reagoimaan niin se on okei. Mutta katsos, kun mä olen Laney Lorna. Se aito ja alkuperäinen. Olen pahoillani, että tää meni nyt näin."
A: *Haukkoo henkeään.*
A:*Purskahtaa itkuun.*
LL:"Anteeks Alec, ihan tosi. Hei, on ihan normaalia, että sä täriset ja itket. Et ehkä usko tätä nyt, mutta Silvakin oli vain sivupersoona. Niinku Dina ja Poppykin, ne on kans poissa. Se, että tässä kävi näin ei oo mun syytä. Mä, me ei voitu muuta."
LL:"Silvan suurin unelma oli saada perhe ja lapsi. Silva otti vallan tosi varhain ja meiän piti tehdä sopimus. Mä en tahtonut sotkea tähän muita, mutta.. Hei, mitä sä nyt?"
A:''..Mä soitan Hakimille."
A:"Moi Hakim.. *Nielaus* Joo.. Kiva, et Victoria on kunnossa. Mä..mä tartun sun tarjoukseen."

Tässä tämä taas tältä erää. Normaalia enemmän draamaa. Kaikenlainen positiivinen ja negatiivinen kommentti otetaan vastaan. Ymmärrän, ettei Alec ole varmastikaan ainoa järkyttynyt. Tykkäsittekö tästä? Vielä sanoakseni, ettei tämä ole mikään hetken mielijohde. Kahdeksan kuukautta sitten sain lopullisen idean siihen, että teen näin kiitos kakkosjuonijani Razokun. Ja uskokaa tai älkää, itseänikin jännittää julkaista tämä.
Ensi kuvatarinassa jatkuu.

Tähän loppuun vielä PMMP'n Kiitos, joka sopii tähän mielestäni jollain tapaa:


Noki-chan & nuket